Englannissa vuonna 1966 järjestetyllä Bath-festivaalilla sitaristi Ravi Shankar ja viulisti Yehudi Menuhin nousivat lavalle soittamaan kokonaan intialaista klassista musiikkia. Esitys oli ensimmäinen laatuaan. Kukaan länsimainen muusikko ei ollut koskaan soittanut klassista ragaa lavalla intialaisten muusikoiden kanssa aiemmin, ja se merkitsi yhteistyön alkua, joka lopulta toisi intialaisen musiikin länsimaiselle yleisölle.
Ravi Shankar, Yehudi Menuhin - Menuhin tapaa Shankarin (1966) EMI: n
Yehudi Menuhin syntyi New Yorkin kaupungissa juutalaisten venäläisten vanhemmille vuonna 1917. Hän nosti viulun ensin 4-vuotiaana ja osoittaen ikänsä varhaista kykyä, esitti ensimmäisen sooloteoksensa San Franciscon sinfonian kanssa seitsemän vuotiaana.. Siitä lähtien hän aloitti loistavan musiikillisen uran, jonka seurauksena hänestä tuli yksi 1900-luvun arvostetuimmista viulunsoittajista ja kapellimestarista.
Sitä vastoin Ravi Shankar päätti omistaa aikansa tutkia intialaisen klassisen musiikin sitaria ja perinteitä vasta 18-vuotiaana. Vuodesta 1938 vuoteen 1944 hän opiskeli tuomioistuin muusikon Allauddin Khanin alaisuudessa. Sitten hän työskenteli säveltäjänä ja matkalla esiintyjänä rakentamalla mainetta yhtenä Intian kuuluisimmista muusikoista.
Pari tapasi ensimmäisen kerran New Delhissä vuonna 1951, kun Menuhin meni Intiaan soittamaan useita konsertteja. Juuri tuossa kokouksessa Menuhin kuuli Shankarin soittavan. Hän hämmästyi improvisaatiovapaudesta, rytmisistä ja melodisista hienouksista, jotka hän kuuli musiikista ja muodosti heti erityisen kiintymyksen siihen. Shankar raportoi sanoen: "En ollut koskaan ennen nähnyt länsimaisen klassisen muusikon reagoimasta musiikkiimme niin tunnepitoisesti kuin osoittanut kiinnostusta sen teknisiin näkökohtiin. Tämä Yehudin reaktio musiikkiimme ja oma reaktioni hänen persoonallisuuteensa olivat kauden ystävyyden alku.
Palattuaan Intiasta, Menuhinista tuli pian sen musiikin länsimestari. Hän ilmaisi mielipiteensä, että 'intialainen musiikki on jo kauan sitten saavuttanut monimutkaisen hienostuneisuuden, joka vasta 2000-luvulla, Bartokin ja Stravinskyn teoksella, on voinut länsimaista musiikkia alkaa kumota.'
Menestyksen rohkaisemana Shankar lähti pian Intiasta uudella filosofialla yrittää kouluttaa länsikorvia. Hän kierteli Iso-Britanniassa, Saksassa ja Yhdysvalloissa ja levysi ensimmäiset pitkät soittonsa, Three Ragas ja The Sounds of India.
Perustettua keskinäiseen sitoutumiseensa musiikkiin seuraavan puolitoista vuosikymmenen aikana, he nauttivat ”kauniista ystävyydestä”, jotka soitettiin usein samoissa konserteissa, mutta eivät koskaan jakaneet lavaa. Vasta 1966, neljätoista vuotta ensimmäisen kokouksensa jälkeen, he yhdistivät kykynsä esiintyäkseen ja äänittääkseen toistensa kanssa.
Menuhin vastasi Bath-festivaalista ja päätti, että heidän tulisi esiintyä festivaalilla yhdessä. Hän ei ollut tottunut intialaisiin asteikkoihin eikä hän ollut tottunut improvisaatioon. Siitä huolimatta hän soitti moitteettomasti, ja hänestä tuli ensimmäinen länsimainen muusikko, joka esiintyi klassisen ragan lavalla intialaisten muusikoiden kanssa.
Esitys oli niin menestyvä, että EMI tarjosi parin nauhoittamisen. Näistä levytyksistä tuli ensimmäinen trilogiasta nimeltä West Meets East ja ne asettavat korkean tason kulttuurienväliselle soitolle. Kaunokirjallinen sitari- ja viuluduetto muodostavat levyn keskeisen kappaleen, ja epäilemättä meni pitkä matka voittaakseen heille Grammyn kamarimusiikkaluokassa. Tuo vuosi 1967 oli ensimmäinen ja ainoa vuosi sitten, jolloin intialainen musiikki vaikutti jossain määrin kaikkien kolmen rock-, jazz- ja klassisen musiikin kategorian palkittuihin albumeihin. Muut voittajat olivat The Beatles's Sgt. Pepperin Lonely Hearts Club Band ja Duke Ellingtonin Kaukoidän sviitti.
Shankar ja Menuhin esiintyivät taas yhdessä vuoden 1967 lopulla. Tällä kertaa he esittivät intialaista musiikkia koko maailmaan televisiokuviensa kautta ja soittivat YK: ssa New Yorkissa ihmisoikeuspäivän kunniaksi. Muusikotutkija Peter Lavezzolin mukaan "vuoden 1967 merkitystä ei voida yliarvioida sillä, että intialaista klassista musiikkia tehdään yhä lähemmäksi länsimaista yleisöä", ja Menuhin ja Shankar olivat "tämän kehityksen pääarkkitehdit".
Menuhinilla ja Shankarilla olisi edelleen syvällinen vaikutus musiikkiin. Kansainvälisellä tasolla he saavuttivat monia hienoja asioita yksin ja yhdessä muiden muusikoiden kanssa. Ne muutaman vuoden rikkaat yhteistyöt 60-luvun lopulla ovat kuitenkin auttaneet tuomaan intialaista musiikkia länteen.
